Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Blogi

Valituksen ja ainaisen kurjuuden pyhäkkö

Jos haluat hieman taustatietoa siitä, kuka näitä hirvityksiä tänne raapustelee, niin klikkaa tästä.

 1  2  3  >
työkamuja
14.08.2019 17:50 | (▰˘◡˘▰)

Join kahvin, ja odottelen, että kofeiini iskee. Sitten lähden lenkille, mutta tässä odotellessani kirjoitan tähän nyt jotain, joka ei liity mitenkään lenkkiin, enkä oikeastaan tiedä, miksi edes sanoin että join kahvin ja odottelen, että pääsen lenkille. :d

Mulla on enää kaksi työpäivää ja sen kunniaksi aloin tänään töissä pohtimaan, miten outojen ihmisten ympäröimänä olen ollut koko kesän. Ihan normaalien siis, koska kaikki me ollaan jollain tavalla outoja. Hassumpaa aiheesta tekee sen, että olen taas huomaamattani uudelleennimennyt työkavereitani ja oman pääni sisällä se kuulosti niin huvittavalta, että ajattelin jakaa hupsuja ajatuksiani taas. Onneksi ne ei tiedä, mitä niistä ajattelen. :-D Toivottavasti tää ei ole kovin väärin puhua ihmisistä tälleen selän takana? 

(En paljasta työpaikkaani tai työtehtäviäni, joten puhun vähän kierrellen :dd)

Kaikista eniten teen töitä henkilön kanssa, jota kutsun Toksiseksi maskuliinisuudeksi. Toksinen maskuliinisuus on nimestään huolimatta henkilö, jonka kanssa teen ihan mielelläni töitä, ja jonka kanssa on yleensä ihan hauskaa. Toksinen maskuliinisuus haluaa, että hänestä pidetään, ja osaa kyllä käyttää hyväksi karismaansa niin, että hänestä tosiaan pidetään, vaikka hän joskus onkin aika paskamainen. Puhuu aika ilkeesti muista sitten selän takana joskus. Olen huomannut, että hän saa naispuolisilta vanhemmilta naiskollegoilta kaiken anteeksi olemalla pitkä ja komea. :D Hänen mielestään ei ole ongelma, jos jossakin kuvitteellisessa työpaikassa miesasiakas vaatii täysin pätevän naisasiakaspalvelijan tilalle miesasiakaspalvelijaa. Koska hän on sitä mieltä, sukupuolitan työtehtävämme miesten ja naisten työtehtäviin niin, että miesten työtehtäviin kuuluu kaikkein paskimmat hommat ja odotan, että hän hoitaa ne. 

Daddy Jokesin kanssa on vaikea puhua mistään vakavasti, koska hän tykkää vitsailla, yleensä vielä nimenomaan paskoja isukkivitsejä, joista hänen nimensäkin tulee. Ja mun mielestä isävitsit pitäisi kieltää kaikilta, jotka ei ole isejä. Daddy Jokes tykkää myös leikkiä vesileikkejä, ja joskus kesän alussa oli vielä ihan hauskaa, kun sai jännittää, oliko joku nurkan takana suihkimassa vettä naamaan, mutta aika pian aloin pitämään itseäni vähän liian kypsänä vesileikkeihin, enkä yleensä ikinä pidä itseäni mitenkään kypsänä. Daddy Jokes ei myöskään ymmärrä henkilökohtaisesta tilastani mitään (tähän syyllistyy Toksinen maskuliinisuus myös), vaan koskee muhun vähintään aina ohi mennessään. Ei siis mitenkään.. väärällä tavalla youknow. :D Taputtaa olkapäätä tai nykäisee hihasta tai jotain. En ole itse mikään koskettelija joten mietin aina, että mitä se siitä hiplailusta hyötyy.

Lähiöjonne on ihan aikuinen, vaikka nimessä onkin sana jonne, mutta jos olisin estynyt näkemään hänen naamansa ja kuulisin vain äänen, veikkaisin hänen ikänsä aika paljon alemmas. :D Hänellä on tatuoituna rystysiin erään Helsingin lähiön nimi. Lähiöjonne on ihan kiva, ei kauhean puhelias. Tykkää heittää kaksimielistä läppää ja kiroilee paljon. Meillä ei kyllä ihan kauheesti ole mitään yhteistä, mutta Lähiöjonne tekee työnsä nopeasti ja siitä hyödyn. Kerran Lähiöjonne raivosi äänekkäästi pomolle ja sai sillä aikaan asioita, jotka vaikuttivat positiivisesti kaikkien työntekoon, joten hyväksyn hänen olemassaolonsa. 

Frozenin tyyppi on aika hiljainen, aika frozen. Hän myös näyttää siltä Frozen-leffan poromieheltä, en muista nimeä, siksi tyyppi. Hänestä tulee mieleen se tyyppi, joka yläasteella, kun liikkatunnilla oli paritanssia, ei uskaltanut koskea tyttöihin vaan sen sijaan, että olisi pitänyt tanssiessa kättä tytön selällä, piti sitä muutaman sentin irrallaan selästä. En tykkää tehdä töitä Frozenin tyypin kanssa, koska hän on hidas, ei edes yritä olla mun kaveri ja saattaa kadota salille kesken työpäivän. 

Arkkiviholliseni nimi on Moottorisaha. Nimi tulee hänen äänestään, joka kova ja ihan prkeleen raivostuttava. Hän on vanha nainen, joka ns. käsittelee myöhemmin sitä asiaa X, jonka minä ja yleensä Maskuliininen toksisuus tai joku muu saamme aikaan. Hyvin usein hän keksii jotakin valitettavaa, ja valitukset välitetään huutaen. Aivoni ovat kehittäneet puolustusreaktioksi Moottorisahan hirveyttä vastaan sen, että alan hihittämään aina kun Moottorisaha avaa suunsa, mikä ei ole sinäänsä hyvä, että se suututtaa sitä vain enemmän. Viime vuonna hänellä oli kaverinaan myös Saatana, joka oli vieläkin pahempi. Laitettiin tulenkatkuista palautetta hänestä kesän päätteeksi ja tänä vuonna häntä ei ole näkynyt koko talossa, tiedä sitten miksi. :-)

Hyppyjätkä on itseasiassa Toksisen maskuliinisuuden keksimä nimi, ja se kuvaa Hyppyjätkän kävelytyyliä, joka on sellainen hassun hypähtelevä. Hyppyjätkällä on paljon mielipiteitä, jotka saattavat olla ihan tyhmiä, ja jopa sellaisista asioista, jotka eivät ole lainkaan mielipideasioita. Jaksoin väitellä hänen kanssaan vielä alkukesästä, mutta nyt jos kuulen hänen aloitavan lauseen "itseasiassa mun mielestä...", niin poistun huoneesta samantien. 

Sitten on kolmen jengi, joka koostuu Cho Changista, hänen isosiskostaan ja heidän luihuskaveristaan. He ovat tiimi. Cho Chang näyttää ihan Cho Changilta, hän on tosi kaunis, tosi hyvä työssään, urheilullinen ja syö aina terveellisesti. Cho sanoi mulle kerran, että "toi pulla taitaa olla sun lempparii ku syöt sitä aina", sen jälkeen varoin, etten ikinä syö pullaa kahvihuoneessa, kun Cho on paikalla. Cho Changin sisko on tosi sympaattinen, se istuu aina taukohuoneessa ja joko höpöttää taukoamatta tai katselee puhelimeltaan jotain outoa reality-tv-ohjelmaa ja hihittää ääneen. Luihuskaveri on tosi mystinen ja vähän pelottava, ja sillä on tosi vahva resting bitch face. 

Moraalittomat paskiaiset ovat tyttö ja poika, joilla on jotain juttua keskenään. Paskiaisia he ovat siksi, koska kukaan ei jaksa katsella niiden kissahiirileikkiä ja moraalittomia siksi, että ainakin se tyttö seurustelee ja asuu yhdessä jonkun toisen kanssa. Kuulemma ne meni kihloihinkin ihan äskettäin. 

Tummasuklaa on vanha mies, joka istuu aina taukohuoneessa ja puhuu tummasta suklaasta. Joskus hän tarjoaa tummaa suklaata. En ymmärrä hänen tummasuklaapsykoosejaan. Kuulemma se on aina ollut sellainen. 

Sitten on iso joukko muita, joiden kanssa en ole ikinä vaihtanut sanaakaan tai joiden touhuja en pääse seuraamaan sekä kasa meitä kesätyöläisiä, jotka tietenkin olemme erittäin mukavia ja normaaleja kaikki :-). Tästä joukosta valitsisin autiolle saarelle kanssani Toksisen maskuliinisuuden, koska hän voisi miehenä rakentaa lautan samalla kun itse ottaisin aurinkoa ja siemailisin drinkkiä kookospähkinän kuoresta, jonka Toksinen maskuliinisuus olisi minulle valmistanut, koska hänelle on niin omituisen tärkeää, että kaikki pitävät hänestä. 

 

Enää kaksi työpäivää tässä omituisessa joukossa ja sitten pääsee NUKKUMAAAAN! Ja todettakoon myös, että kofeiini ei ole vieläkään pahemmin iskenyt. Meninkö lenkille vai en? Se selviää seuraavassa jaksossa.


 - (▰˘◡˘▰) | Kommentit (1)Kommentoi



nyyhkistä
09.08.2019 18:33 | (ノಠ益ಠ)ノ彡┻━┻

Liittymämyyjä rimputtelee jatkuvasti, ihailen sen sitkeyttä. Vaik eihän se varmaan omaa sitkeyttään soita vaan siksi, koska sen täytyy. Vaihdan liittymääni vain elektroniikkakaupoissa, koska mulla on ihan tarpeeksi hyvä liittymä ja elektroniikkakauppiaat antaa joskus tuotelahjoja. Joten ärsyttää, kun liittymämyyjä rimputtelee jatkuvasti. 

Se rimputtelee, koska hajotin mun puhelimen, ostin uuden ja vaihdoin siihen liittymän. Puhelimen hajoaminen paljasti minusta taas jotakin rumaa, mitä olen nyt taas pyöritellyt päässäni. Mietiskelin tässä puhelimenhajoamissyklejäni, joista neljä viimeisintä on hajonnut suurin piirtein seuraavin aikavälein:, 2 vuotta, 2 vuotta, 1,5 vuotta, alle vuosi. Kun noista ensimmäinen hajosi, olin onnellinen, koska iskä lupasi ostaa uuden ja sain vihdoin kivoin puhelimen, jossa oli (silloin) hyvä kamera ja se oli muutenkin kaikin tavoin cool. Se koki paljon kolhuja, muistan itkeneeni kun näyttöön tuli ensimmäinen särö: olin sillon äidin kanssa Porvoossa, tulin ulos autosta jossain siinä bussiaseman lähellä ja pudotin sen samalla maahan. Vitutti niin paljon, että hienossa puhelimessa oli nyt rikkinäinen näyttö. Käytiin pitsalla ja äiti sanoi, että "olisit vähän varovaisempi, oma syy, mutta voihan noi näytöt aina korjata". Se lohdutti minua, eikä enää vituttanut. Näyttöä ei ikinä korjattu, mutta pääsin asian yli nopeasti ja aloin ottamaan rikkinäisen näytönlasin kepeämmin - ei haitannut, vaikka se hajoasi lisää, koska se oli jo rikki. Ja niinhän se hajosi, ja lopulta sitten niin pahasti, että näyttö meni muussiksi sitä lasiakin syvemmältä ja puhelimesta tuli käyttökelvoton päivää ennen kuin olin lähdössä juhannuksen viettoon kavereiden kanssa.

Tähän toiseen puhelimen hajoamiseen suhtauduin jokseenkin huumorilla. Oli aika mun tuuria, että se hajoaa juuri nyt, enkä mitenkään voisi lähteä reissuun ilman puhelinta. Kävin ostamassa gigantista uuden, ja muistan, kuinka myyjä pyöritteli silmiään, kun kerroin miten pidin puhelimen ulkonäköä tietyssä määrin jopa tärkeämpänä, kun sen toiminnallisia ominaisuuksia. Uusi puhelin häkellytti minut akunkestollaan, olin onnellinen, vietin kivan juhannuksen enkä jaksanut surkutella pahemmin sitä, että meni rahaa hukkaan. 

Sitten rikoin kyseisen puhelimen pudottamalla sen maahan. Olin samana päivänä pudottanut sen jo kerran maahan, tai siis lattialle, samassa paikassa, töissä pukukopin edessä. Ekalla kerralla nostin puhelimen, katoin että pikkuinen halkeama tuli, ei haittaa, kestän sen. Harmitti, mutta ei haittaa. Kotiinpäästessä otin puhelimen kaapista ja pudotin sen uudestaan. Sillä kertaa se oli ihan kunnolla paskana, taas näyttö hajonnut silleen sieltä lasin alta, meni ihan käyttökelvottomaksi:) Silloinkin ensimmäiseksi vaan nauroin, koska miten voi olla, että onnistuin tässä näin. Olin mielessäni vaan että lol lol lol ja lollotin itseni poweriin ostamaan uuden. Uusi puhelin toimi ihanan smoothisti ja jodel ei laginut lainkaan, joten kaikki oli hyvin. Plus olin lähdössä muutamalle ulkomaanreissulle syksyllä ja halusin puhelimen, jossa on parempi kamera. 

Onko kuinka iso ylläri, jos sanon, että viimeisinkin puhelin hajosi putoamalla maahan? No hommaa sit panssarilasi ja suojakuori idiootti no niin JOO, mulla oli ekaa kertaa elämässäni puhelimessa panssarilasi ja se näyttö hajosi sen panssarilasin alta, panssarilasi ei hajonnut. Olin just tilannut uudet suojakuoret ja ne oli postissa tulossa. Taas kerran näyttö hajosi niin, ettei sitä voinut käyttää. Tiedättehän silleen, että näytössä kulkee viiruja ja osa näytöstä menee mustaksi. Ainiin joo ja se putosi maahan samalla työpaikalla ja samassa paikassa. 

Tällä kertaa en vaan löytänyt asiasta mitään hauskaa. :d Muistan, kun katsoin alas näyttö edellä maahan pudonnutta puhelinta ja mietin, että thank god siinä on se panssaripaska, nostin sen ylös ja katsoin sirpaleista näyttöä ajatellen, että thank god vain panssarilasi on paskana. Sit kun tajusin että itseasiassa puhelimen oma näyttö oli paskana ja olipa taas kerran ihan kunnolla paskana niin kävin vähän itkemään (en tosiaan itke ikinä julkisesti ja tänä kesänä oon itkenyt töissä jo kaks kertaa) ja kiidin alas ulos ja pyörällä junaan niin nopeesti vitutusadrenaliinin voimalla kun ikinä vaan pääsin. Koin sellasta sisäistä raivoa että säikähdin itsekin. :D Rynnin pyörän kanssa junaan enkä yhtään välittänyt että ketä tönin ja keneltä puhkon kyynärpäälläni silmämunan, olin pyörän kanssa leveästi niin ettei muilla ollut kunnolla tilaa ja sanoin ääneen "voi vittu", kun edessäni olevat ihmiset hidastelivat junasta poistuessaan. Kuulostaa koomiselta mut en oikeesti oo kovin aggressiivinen enkä sano "voi vittu" julkisissa kulkuvälineissä yksin ääneen joten tuo oli hyvin poikkeavaa. 

Tulin kotiin, en moikannut hississä naapuria joka moikkasi minua. Laitoin viestin poikaystävälle (puhelimella pystyi kirjoittaa), että "älä laita mitään viestiä ainakaan tänään tai ikinä ja jos laitat niin aion vastata ilkeesti" ihan vain, koska halusin purkaa raivoa johonkin elävään ihmiseen ihan vähän ja sitten ignoorata. Juoksin hakemaan kaupasta pussillisen sipsiä, jonka söin, koska syön ahdistukseen. Kun olin syönyt sen, hain kaupasta karkkipussin. Oon aina ollut sitä mieltä, että ahdistukseen ei saa ikinä juoda alkoholia, koska silloin siihen jää helpommin riippuvaiseksi ja äiti on sanonut monta kertaa, että "pidä ain mielessä että sulla on molemmilta vanhemmilta riippuvuusgeenit" ja joo iskä oli alkoholisti mut en kyllä tiiä vieläkään mitä äiti itestään tarkotti. Mä ahmin ahdistukseen, ja se on oikeesti ihan yhtä paha kun joku muu riippuvuus. Ei mitään nättiä tai mediaseksikästä tms.

Olin koko viikonlopun tosi ahdistunut ja vihainen ja purin sitä ympärilleni. En kuitenkaan halunnut puhua aiheesta ääneen. Piilovittuilin tosi paljon, sanoin asioita jotka oli aika ilkeitä, mutta naamioitu ihan tavallisiksi kommenteiksi. 

Oon jo pidempään miettinyt, että oon ku joku kuppi (mulla on nyt tässä kastehelmi-lasi vieressä niin oon se). Parin vuoden aikana on tapahtunut jonkin verran kaikkea paskaa, ja se lasi on täyttynyt ihan piripintaan niin, että ei tarvi kun tapahtua joku yksi ihan mitätönkin vastoinkäyminen, niin johan läiskyy ja lätisee ulos. Sitten tapahtuu paljon hyviä asioita ja on kivaa ja ei haittaa, että lasi on täynnä, kun se vesi pysyy ihan siististi siellä lasissa. Sitten joku kusipää potkaisee sitä pöytää, jonka päällä lasi on, ja taas läikkyy. Jos se lasi olisi vähän vähemmän täynnä, niin se ei läikkyis ihan niin helposti. Kuulostan nyt joltain dumbledorelta näiden viisauksieni kanssa, mutta havainnoillistan tässä ongelmaa itsellenikin. :d Joka on siis se, etten osaa tyhjentää lasia eli en osaa käsitellä asioita, en osaa puhua asioita, en osaa purkaa asioita oikein. Tärkein ehkä toi, etten osaa puhua asioista. Meil ei ikinä kotona puhuttu mistään niin miten oisinkaan oppinut, en osaa esimerkiksi pahemmin puhua tunteistani enkä kyllä jaksa edes yrittää, koska pelkkä ajatuskin tuntuu niin vaivalloiselta ja turhalta. Tuntuu aina tyhmältä, kun jotain ikävää tapahtuu ja joku sanoo "hei jos haluut puhua, niin mulle voi aina soittaa", koska miksi haluaisin puhua, en ole koskaan halunnut puhua. Tai ehkä haluan, mutta mitä läheisempi henkilö minulle olet sitä vähemmällä todennäköisyydellä haluan sinulta sääliä tai ylipäätänsä että saat tietää, miltä minusta tuntuu. 

Välillä pelottaa, et multa alkaa kohta katoamaan ihmisiä ympäriltäni, koska olen kylmä ja kivinen, vaikken oikeasti ole. Mulla on kaikki elämässä tosi hyvin, hoen sitä tosi usein, koska se on totta. Nytkin on enää viikko töitä, sitten ulkomaanreissu, sitten alkaa syksy joka on vuodenajoista paras. Kiva uus kämppä ja kivoja ihmisiä elämässä ja on ruokaa ja olen suht terve. Silti sellainen mitätön asia kun puhelimen hajoaminen turrutti elämän taas ihan kokonaan. Mikään ei tunnu kovin kivalta, vaikka pitäisi tuntua, ja elämä tuntuu niiiiin merkityksettömältä. Mitä järkee on missään ku ei mikään tunnu muulta kun vitutukselta tai ei-miltään. Jossain vaiheessa, kun se lasin pinta on taas tasoittunut, totean, että tulipahan taas ulistua turhasta silloin kun ulisin siitä puhelimesta, mutta juuri nyt haluan ulista. Ehkä alan tavoitella sitä että saan kipattua sen lasin sisällön viemäristä alas ja heitettyä helvettiin koko lasin. En vaan OSAA. Mä avauduin tähän koska se on tyhjää parempi ja kuulostan filosofilta kun vertaan itseäni kastehelmi-lasiin, sori joo mustakin on tylsää ja vaivaannuttavaa lukea tällasta noloa nyyhkis-pyyhkistä. 

Puhelinmyyjä soitti muuten taas. -.- En tajuu miks ne soittelee tälleen illalla. 

Sori ja moikka taas, hyvää loppuelokuuta miljoonayleisölleni! Kohta tästä rauhoitun ja olen taas iloinen, varmaan. 


 - (ノಠ益ಠ)ノ彡┻━┻ | Kommentoi



back in business
14.07.2019 18:05 | ~(˘▾˘~)

Yritin monta kertaa räpeltää tänne jotain uutta ulkoasua, mutta en saanut aikaan mitään silmäämiellyttävää niin oli pakko alistua ja antaa vanhan olla. Useampi kuukausi sitten tosiaan totesin että hyvästi ja hyi ja piilotin täältä kaiken siksi aikaa että saan jotain tehtyä, silloin oli muistaakseni paljon koulustressiä ja muuta niin en sitten saanutkaan mitään tehtyä. :D Tasaisin väliajoin myös ahdistun siitä, että jotain kirjoittamaani sontaa on julkisesti kaikkien luettavana niin piilotin kaiken, mutta laitan ne nyt ehkä taas esiin kun siis jos ette huomanneet niin olen ryöminyt takaisin tähän paikalleni jatkamaan turhaa paskanjauhantaani :)). 

Tuli siis ikävä juurikin tuota nimenomaista pskanjauhantaa, koska edelleenkin koen ajatusteni purkamisen tähän hyvin terapeuttisena, osaksi ehkä siksi koska en irl ole kauhean kova puhumaan omista asioistani niin tänne on hyvä ammentaa kaikkea sitä mikä ei muuten pääse päivänvaloon.

Nyt siis kerron teille, suurelle miljoonayleisölleni, mitä kaikkea on tapahtunut sitten viime kerran. Kaikkea jännää (not) luvassa, koittakaas pysyä pöksyissänne ettette aivan tästä jännityksestä pökerry!!

 - Selvisin kaikista kevään tenteistä sun muista koulujutuista

- Kävin Lontoossa (taas), siellä esim. Harry Potter -studiolla (taas) 

- Löysin vihdoin hyvän myslin, jossa ei ole liikaa sokeria ja joka maistuu silti hyvältä

- Olen syönyt enemmän sushia puolen vuoden aikana kuin varmaan koko elämässäni

- Toukokuussa aloitin kesätyöt samassa paikassa kuin viime kesänä, mikä tarkoittaa, että mulla on elokuun puoliväliin saakka puhelimessa herätys joka ikinen arkipäivä kello 3:45

- Mun koira kuoli, mikä todistaa sen mistä olen sanonut aiemminkin, että en pidä keväästä koska keväällä tapahtuu aina kaikki paskimmat asiat

- Olen kehittänyt allergian jotakin ruoka-ainetta kohtaan mutta olen liian laiska ja kiireinen mennäkseni lääkäriin selvittämään tarkemmin, joten elän reunalla ja odotan kuolemaa

- Muutin, ja asun nyt ensimmäistä kertaa elämässäni yksiössä (hyvästi solukämppä) ja tuntuu vihdoin hyvältä! Sain myös sijainti-upgraden ihan keskustaan, mikä tarkoittaa, että joudun kulkemaan pyörän kanssa junalla töihin (koska niin prkeleen aikaisin ei kulje bussit tuohon viereiseen jumalanhylkäämään kaupunkiin) ja olen nyt todennut, että varsinkaan ruuhka-aikaan (eli kun pääsen töistä) tuolla päärautatieasemalla pyörän kanssa poukkoilu ei ole kivvaa :))

 

Noniin, siinä kaikki tärkeimmät kai - ei siis mitään sen kummempaa. Tällä hetkellä lasken päiviä (25 jos viikonloppuja ei lasketa) siihen, että työt loppuu, koska en jaksaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaa. Tuntuu, että olen jotenkin tavallista keskivertoihmistä heikompi, kun väsyn töistä niin paljon, että olen arkisin käytännössä toimintakyvytön töiden jälkeen, kun normi-ihminen kuitenkin käy koko vuoden ympäri töissä ja selviytyy. Toisaalta herään aika aikaisin. Yritän myös mennä nukkumaan aikaisin, mutta en ole kovin hyvä nukahtamaan. :s 

Odotan töiden loppua myös siksi, että sitten olisi mahdollisesti aikaa mennä lääkäriin ja lähden ennen koulun alkua 1,5 viikoksi New Yorkiin, mutta pakko myöntää, että eniten odotan sitä, että pääsee eroon siitä lamauttavasta väsymyksestä, jonka kourissa nyt kärsin. Otan mieluummin koulustressin kun sen, että ulkona paistaa aurinko ja olis aikaa tehdä vaikka mitä, mutta väsyttää liikaa. 

Tähän loppuun vielä analyysi: aloin kuuntelemaan äänikirjona Harry Pottereita ja tajusin, etten ole lukenut (no käytännössä en nytkään lue) niitä tooosi pitkään aikaan ja muistin ihan väärin tunteeni joitakin hahmoja kohtaan. En vihaakkaan Harrya, Harry on oikeastaan tosi kiva hahmo, en vaan tykkää Daniel Radcliffestä (anteeksi...... tiedän..). Hermione on taas yllättävän ärsyttävä, tosin pidän Emma Watsonista niin paljon, etten vihaa sen enempää. Draco on kusipää mulkku eikä muuksi muutu, mutta eivät kyllä fanityttötunteenikaan. Mietin, että tavallaan aika pelottavaa, miten paljon viehätyn jostain niin ilkeästä kuin Draco Malfoy - tykkään kyllä yleisestikin aina pahiksista, ja tiedostan, että resepti menee näin: hyvännäköinen (tai esim. suloinen kuten pieni Draco) + pahis = minusta tulee fanityttö. Oon myös miettinyt, että tää pahapoikasyndrooma (kyllä, se on oikea termi), on tosielämässä monelle varmaan aika kohtalokas ja johtaa tosi huonoihin parisuhteisiin, joista on vaikeeta päästä irti. Mutta niin, myönnän olevani niinkin pinnallinen, että esimerkiksi Voldemort (lol) ei herätä minussa mitään tunteita, mutta ihan varmasti herättäisi, jos Voldemort ei olisi missään kohtaa tarinaa vanha nenätön pappa vaan aina nuori ja komea Tom Riddle. :-D En voi sille mitään.

Btw, Harry Pottereista inspiroituneena olen kirjoittanut tässä jo kauan sitten (johonkin tylypahkasivulle) aloittamaani tarinaa mut en vielä tiedä jaksanko julkaista sitä :-D saa ny nähdä. 

Ei muuta, morrrrrrrrrrrjens


 - ~(˘▾˘~) | Kommentit (1)Kommentoi



bussimuistelmia
06.02.2019 20:41 | ._.

-Kuljen aika paljon Onnibussilla (se punainen bussi jonka kyljessä on lippispäinen poro). Yleensä samaa reittiä, eli Helsingin ja aiemman asuinkaupunkini välillä. Istun aina samalla paikalla (takarivi, vasen reuna), osittain siksi, että suunnittelen aina matkan aikana tekeväni koulutehtäviä, ja näin ollen kukaan ei pysty takaatani vakoilemaan mitä teen. Ja toisaalta siksi, että takapenkillä tulee helpommin paha olo, joten saan tekosyyn olla kaivamatta läppäriä esille ja olla tekemättä niitä koulutehtäviä.

 

Istuin ihan äskettäin taas kerran onnibussissa, ja kävin samalla pohtimaan, kuinka paljon elämä ehtii aina muuttumaan yhden onnibussimatkan välillä. Ja kuinka monta erilaista mielentilaa olen käynyt läpi istuessani onnibussin takarivin vasemmanpuoleisen ikkunan vieressä. Tässä pieni kokoelma:

 

- matkustin ensimmäistä kertaa onnibussilla silloisen parhaan ystäväni kanssa Helsinkiin joululahjaostoksille, siitä tuli meidän perinteemme, joka monen vuoden jälkeen rikkoutui ensimmäisen kerran tänä jouluna

 

- istuin onnibussissa erään toisen vanhan ystäväni vieressä, ja lupasimme, että jos menemme joskus naimisiin, kutsumme toisemme häihimme. en ole nähnyt kyseistä ihmistä pariin vuoteen, mutta aion silti pitää lupaukseni, jos joskus menen naimisiin

 

- matkustin onnibussilla pääsykokeisiin valvotun yön jälkeen, epätoivoisena ja ahdistuneena

matkustin onnibussilla takaisin kotiin pääsykokeiden jälkeen varmana siitä, etten tule ikinä pääsemään yhteenkään kouluun

 

- parin kuukauden päästä matkustin onnibussilla ensimmäisen muuttokuormani kanssa soluasuntoon, johon muutin, koska olin päässyt kouluun

 

- istuin kerran onnibussissa ja kuuntelin, kuinka joku vuodatti puhelimeen vieressäni koko elämäntarinansa. mietin hänen kohtaloaan aina silloin tällöin vieläkin

 

- kerran itkin koko matkan

 

- kerran mietin matkaa, jona olin itkenyt, ja tulin onnelliseksi, koska ymmärsin, että suru menee ohi

 

- kerran kuuntelin äänikirjaa, josta opin, että hammastahnan raikas jälkimaku sai aikaan sen, että ihmiset kehittivät hampaiden harjaamisesta itselleen päivittäisen tavan (tätä Pepsodent käytti hyväkseen markkinoinnissa)

 

- matkustin onnibussilla kerran hautajaisiin ja toivoin, ettei bussi saapuisi koskaan perille

 

- matkustin onnibussilla tapaamaan ihmistä, jonka sängyssä makaan tällä hetkellä kirjoittamassa tätä tekstiä

 

- matkustin onnibussilla kerran tapaamaan muutamaa ihmistä jotka tapasin suntuubissa ja jotka saattavat lukea tämän :D se oli pisin matka, jonka olen onnibussilla ikinä kulkenut

 

- kerran matkustin onnibussissa 39 asteen kuumeessa, eikä se silti kaikesta kauheudestaan huolimatta ollut ikävin matka, jonka olen onnibussilla kulkenut

 

- nukuin kerran koko matkan, ja heräsin päätepysäkillä suu auki ja poski kuolassa

 

- saman kuukauden sisällä matkustin saman matkan kaksi kertaa: toisen aikana ajattelin, etten usko, että voin olla koskaan täysin onnellinen ja toisen aikana, ilman että mikään oli ehtinyt muuttua, olin oivaltanut elämästäni jotain hyvin oleellista ja naureskelin aikaisemmalle pääni sisäiselle draamailulle

 

- viimeksi kun olin onnibussissa, ajoin pysäkkini ohi koska en ehtinyt poistua ovesta ennen kuin kuski oli jo painanut jalkansa kaasulle ja jatkanut matkaa :-(

 

 

Muistelen kaiholla niitä aikoja, kun onnibus-lippu saattoi todella maksaa vain euron tai pari. Ne olivat hyviä aikoja ne. Nykyään siellä voi onneksi varata paikan, ettei kukaan vaan vahingossa pääse istumaan MINUN paikalleni.


 

(ps. olen atm ihan hiton stressaantunut ja kiireinen, kaikenlisäksi huomenna on tentti, eli perinteen mukaan tämä oli loistava hetki uhrata muutama minuutti kallisarvoista opiskeluaikaa blogikirjoitukselle. En ole avannut koko suntuubia varmaan muutamaan viikkoon, joten pahoittelen tässä samalla sitä, etten kommentoi mitään tai ole vastannut omillakaan sivuillani kaikkiin viesteihin tms - en tosiaan just nyt ehdi/jaksa :S tämä hömpsöttelykirjoittelu on rentoutusterapiaa tähän väliin vain)


 - ._. | Kommentit (2)Kommentoi



roskaa
16.01.2019 21:11 | (◕‿◕✿)

(kahtena päivänä peräkkäinen postaus koska olisi parempaakin tekemistä ja ajattelen asioita)

 

do not bother holding onto
that thing that does not want you

- you cannot make it stay

(- rupi kaur)

^ on päivän teema. Tänään haluan heittäytyä ylidramaattiseksi ja voivotella menetettyjen ihmissuhteiden perään - tai lähinnä sellaisten, joissa roikun, vaikka selvästi kaikki vaivannäkö tulee omalta puoleltani. Tällä postauksella ei siis ole sen suurempaa syvällistä tarkoitusta, haluan vain harmitella ihan lyhyesti. 

Itse olen sellainen, että vaikka en ole kovin hyvä näyttämään tunteitani tai sanomaan ääneen asioita kuten "olet tärkeä", niin kiinnyn silti syvälti niihin harvoihin ihmisiin jotka pysyvät elämässäni pidempään ja ehkä naiivistikin uskon että ystävyyssuhteet voivat kestää ikuisesti. 

Ja nyt olen jo jonkun aikaa kieriskellyt siinä ikävässä tosiasiassa, etten ole enää tarpeellinen tai haluttu ystävänä, vaan lähinnä vain kuuntelijana tai seurana silloin, kun kukaan muu (parempi) ei ole käytettävissä. Tiedän sen tosiasian että kaikilla on muitakin ihmisiä elämässään kuin vain se yksi ainoa, niin on minullakin, ja tiedän myös sen, että ihmiset kasvavat erilleen, mutta tuntuu silti pahalta, että minusta tulee yhtäkkiä ihan merkityksetön vaikka kaverirakastan sitä toista niin kovasti. :(

Tunnen itseni petetyksi tavallaan, ja se on tyhmää, koska kukaan ei tietenkään ole velvollinen sietämään ketään, mutta harmittaa, kun se ihminen josta tässä nyt kirjoitan on ollut vuosia hyvä (yksi parhaista) ystäväni ja yhtäkkiä ei enää. Jos laitan viestiä että nähdäänkö, saan vastaukseksi "ehkä joskus" tai en mitään. Jos puhutaan tai ylipäätänsä nähdään niin se on joko omasta aloitteestani tai hänen, jos hän haluaa kuuntelijan jollekin omalle ongelmalleen. Jne jne. 

 

Ja olen liian ylpeä sanoakseni suoraan että harmittaa, joten ehkä annan vaan olla. 
(En tykkää häviämisestä, ja elämä on peliä, you know.)


 - (◕‿◕✿) | Kommentit (3)Kommentoi
 1  2  3  >



RSS

©2019 the ocean of flaws - suntuubi.com